Väsymyksen ytimessä

Toivon elämältä helppoutta ja kauneutta. Muu on samantekevää.

Jaksan perusduunin, mutta kaikki ylimääräinen väsyttää. On tosi vaikea kestää mitään ylimääräistä vääntöä. Peruselämä vaatii paljon. Jokaisella. Tai jos ei sulla niin ainakin tosi monella. Myös mulla. Miksi pitää vielä vääntää?

Silmätkin on väsyneet. Pientä fonttia ei näe lukea ja isoa ei jaksa. Silmät vaan väsyy, kun kuppi väsyy. Ja toivottavasti kukaan ei nyt ala antaa mitään silmälääkäri-/ optikkoneuvoja – mä en nyt jaksais. Voi niinku pitää huolen ihan omista asioistaan. Ihan alustavasti sanon vaan.

Sen oon huomannu, että äiti ei voi olla töissä. Mutta äidin on pakko olla, koska miehen palkka on paska. Ja sit kun sä oot töissä, sä et oo äiti. Ja sit kun sä oot äiti, sä et oo töissä. Että jos jokin on pysyvää niin huono omatunto. Ei liity ammatinvalintaan. Tai liittyy; jos olisin nyt hoitoalalla, työpaineet olisi niin järkyttävät, että miten enää hengittäisin. Että onneksi en oo naisten töissä. Ja sulle, joka oot: Respect ja tsemppihali!

Meinasin peruuttaa meidän parkkiksella toisen peruuttavan auton perään. Ajoin siis päin perää. Melkein. Läheltä piti. Ei oo keskittyminen liikenteessä. Eikä missään muussakaan. Lähetystapahtumassa esittelin itseni hiippakuntasihteerille kahteen kertaan tyyliin kolmen minuutin välein. En vaan muistanu koko äijää. Enkä ketään muitakaan uusia ihmisiä. Siellä niitä oli vaan niin kivasti niitä ihmisiä ja minä siellä pyörin kuin puolukka korissa. Kokouksessa kysyn kaiken kahteen kertaan enkä tajua jotain olennaista sittenkään, mutta nää on varmaan tottunu jo nää työkaverit.

Mä en vaan jaksa.

Väsymyksen pimeimpänä hetkenä pyyhin pölyt ikkunalaudalta ja lysähdin sen jälkeen sohvalle makaamaan. Ja mä en siis koskaan – never – löhöö sohvalla, on työssä käyvällä pienten pentujen mudella muutakin tekemistä himassa! Olo oli pienten pölyjen jälkeen kuin olisin karhun kanssa kamppaillut. En vaan saanut itsestäni mitään irti. En vaan jaksanut.

Joku pitää tätä laiskuutena. Mutta mä pidän sen tyypin ajattelua pinnallisuutena. Ei ole kauheasti elämä kouluttanut.

Joskus sukelletaan syvissä vesissä. Ainakin osa meistä. Jos sä et kuulu siihen osaan, voit todeta, että tästä ei mulla ole kokemusta. Jos oot viisas, voit oppia vierellä kulkemalla paljon.

Näihin ei oo vaan aina mitään nättiä ratkaisua. Ei söpöjä sanoja. Eikä varsinkaan Raamatun kohtia. Jos et pysty olemaan vierellä ihan hiljaa, lähde pois. Mutta älä, pliide ala söpöttää mitään sun juttujas! En mä jaksa kuunnella. Voit lohdutella niillä jutuillas ihan itteäs sitten, ku mä en oo kuulemassa. Ne ei oo mun korville nyt. Ne on sulle itsellesi, että sun sisinkunta rauhoittuu, kun sua alkoi ahdistaa nyt nämä mun tunteet. Mä oon näiden tunteiden kanssa elänyt jo pitkään. Relax!

Ei kaikista oo auttajiksi. Eikä tarvi. Kyllä mä sen tajuun.

Koen ulkopuolisuutta. Hirveesti yritän jaksaa ihmisiä. Että pystyn jotenki olee. Ei mulla ole väsyneenä kiinnostusta kenenkään asioihin. Mistä mulla ois voimaa sellaiseen? Onko jollakulla kiinnostusta mun asioihin? Ei taida olla. Niinpä.

Oon tehnyt kaiken, mitä duunii varten pitää tehdä. Riittääkö? No eipä tietenkään. Voi, voi!

Eikö menny putkeen taaskaan?  No eipä tietenkään. Jotakin unohdin. Jotain olennaista. Ei voi mitään. Katotaan tässä yhdessä, miten maailma romahtaa!

Eikö oo muuten aika pieni maailma? Aika pienestä kiinni. En ois uskonut! Naapurissa soditaan ja kohta meilläkin kuollaan nälkään, mutta tää, tää oli just se viimeinen niitti, johon koko komeus sitten kosahti! Ajatella! Mä oon se tyyppi, jonka johonkin hädin tuskin tunnistettavaan mokaan maailma romahti! En ois uskonut olevani näin tärkeä. Ei ollut kyllä yhtään näin tärkeä olo, kun edelliset 999 kertaa kaikki meni putkeen.

Tilanneanalyysi: Kuoliko joku vai oliko se jo valmiiksi kuollut?

Jos kuoli, teen ristinmerkin.

Jos ei kuollut niin mikä hätänä?

Kaikki on hyvin. Ihan jees. Just fine.

Eikö meidän ”uskovaisten” maailmassa vois kaikki olla joskus ihan hyvin niin kuin normaaleillakin ihmisillä? Voisko ajatella positiivisesti? Eli normaalisti? Yksi pieni posi – paljonko maksaa? Siitä voisin maksaa.

Kun pahin taittuu, alan saada pieninä laineina mielihyvää asioista, kuten kännykän väripallopelistä tai siitä, että lapset tuli just koulusta ja vetää tossa hyvällä halulla uunimakkaraa, eikä vingu mitään ja on ollu kivaa. Täällä himassahan on etupäässä kivaa ja se antaa ja kantaa.

Samalla tajuan, että mielihyvä on ollut kateissa, tavallinen, arkinen mielihyvä, motivaatio ja halu tehdä juttuja. Vaikka tiskata tai kastella kukkaa.

Ja ajatus lenkistä tai kuntosalista tuntuu taas kivalta niin kuin aina normaalisti tai että jaksais tavata jotakin ihmistä. Kaikki se on ollut täysin ylivoimaista. Itsekin sanon aina ihmisille, että soita sitten, jos jotain tulee. Mutta tosiasiallisesti silloin harvoin enää soittaa. Ei vaan kykene. Sosiaalinen osasto on elämästä haalistunut pois. Kohdatuksi tulemisen mielihyvä kadonnut.

Kun energiavarasto alkaa täyttyä, mielihyvää pisaroi pieninä pisaroina enemmän ja enemmän. Kaikki voimat ei mene enää vaan siihen, että jaksaa pitää itsensä koossa, ettei vaan vahingossa vedä ketään turpaan tai ala hulluna huutamaan.

Sitten on tosi tärkeää, että ei päästä siihen ketään heti lypsämään, koska siinä ne uudistuneet energiat saman tien meneekin.

Ajatus duunista ei tunnu enää yksinomaan ylivoimaiselta. Saattaa tulla myös työn iloa. Ja siinäkään ei pidä sokeutua, että alkaa taas hulluna haalia kaikkea. Kun Jumala loi maailman, Hän teki sen viimeistä pilkkua myöten valmiiksi. Mulle riittää peruselämä. Jos joku saa jotain gigsejä elämää suuremmista duuniunelmista niin kaikin mokomin. En oo este. En vaan rupea kenenkään toisen unelmille enää elämään. Jokainen hoitaa omat unelmansa.

Ja lannistavien ihmisten ja mun väliin on tullut täytettä: laaja, avara, utuinen ja höttöinen, pehmeä ja valoisa aines, joka vaimentaa iskut, kivien heitot ja huudot, imaisee sylkäisyt ja jonka läpi en enää erota kuin etäisiä hahmoja ja niillä ei ole kerrassaan mitään merkitystä.

Eikä enää vituta niin hirveästi, että kukka kuoli, kun en jaksanut edes ajatella sitä, saati kastella. Kun to do -listalla oli pitkä pötkö muita juttuja kuin kukka ennen sitä kukkaa. En ikinä ehtinyt listalla sinne asti, missä oli se kukka.

Oon mun duuni- to do –listalla kohdassa 29. Kohta 34 on Kirkonseudun ilmoitukset. Saas nähdä.

Ps. Valitukset tästä kirjoituksesta voi osoittaa suoraan yläkertaan.

-Elisabet Vähäsöyrinki, kappalainen