Pyhimyksiä ja veijareita

Sunnuntai 19.1. onSuomen kansallispyhimyksen Henrikin muistopäivä. Luultavasti tämä Henrikin päivä ei näin joulun jälkimainingeissa eikä muutenkaan herätä kovin suurta huomiota. Vuonna 1156 Suomeen tullut, Lallin surmaama piispa on kuitenkin yksi tärkeä merkkihenkilö kristinuskon matkalla Suomeen. Kristillisiä vaikutuksia on tullut idästä ja lännestä monina aikoina, mutta Henrikin merkitys on niin tärkeä, että hänet on nimetty Suomen suojelunpyhimykseksi.

Meillä luterilaisessa kirkossa ei ole varsinaista pyhimyskalenteria, mutta nimipäiväkalenterimme pohjautuu kuitenkin katolisen kirkon pyhimyksille. Siksi Heikinpäivänä muistellaan Henrikiä, perjantaina 17.1. pyhää Antoniusta, Paulin päivänä apostoli Paavalia. Pyhät ihmiset ovat olleet esikuvallisia kristittyjä, joista nykyihminenkin voi ottaa oppia. He muistuttavat meitä myös todella pitkästä kristittyjen ketjusta, joka ulottuu lähes 2000 vuoden taakse (Paavali perusti seurakuntia 50-luvulla jKr.).

Kukaan ihminen ei ole kaikessa täydellinen, eivät pyhimyksetkään. Kukaan ei myöskään ole pelkästään paha, konna tai veijari, niin kuin vanhassa leffassa. Uutena vuonna meillä jokaista kutsutaan tekemään hyvää ja välttämään pahaa. Tavoitteena ei ole pyhimyksen sädekehä, vaan onnellinen elämä toiselle ja itselle. Lähimmäisen rakastaminen on pyhä teko.

Silloin kun tässä epäonnistumme, saamme turvallisesti kääntyä Jumalan puoleen. Hän ottaa kaikki lapsensa vastaan. Armo on yhteinen!

Taivaallinen Isä, auta meitä täyttämään tahtosi. Auta karttamaan pahaa ja etsimään, sitä, mikä tuottaa iloa lähimmäisille. Jeesuksen nimessä pyydämme tätä. Aamen.