Tulkaa kotiin - laulujen sanat - Lahden seurakunnat

Laulajan laulu

1.En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa.
Kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.
Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
ja rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.
Ja minkä mä taidan, jos elämä tää
vain mulle on suuri runo,
mihin saimme me Luojalta langat vain
ja Luojalta käskyn: puno!

2. Me punomme kehdosta hautahan
Me punomme, puramme jälleen
Kaunis laulumme kuolema katkaisee
Ja sen viemme me virittäjälleen
Kuka viepi viisahan päätelmän
Kuka piirteli pilkkataulun
Kenen pivoss´ on pieniä runoja vaan
Kenen kädessä sankarilaulu
Mut olkoon se tunnelma kompa vaan
Tai miehen mietelmä syvä
Runot kaikki Luojalle kelpaavat
Jos runo on muuten hyvä

3. Ei huoli hän siitä, jos jossakin
Ei yhtynyt tahto ja voima

Kun tahto vaan oli oikea

Ja aattehen aateloima

Jo katso hän ei, jos kompastut

Sinä joskus riimien kiviin

Kun loppu se oikein sointuvi vaan

Ei kulje hän rivistä riviin

Oli, auttaos mun Luojani sointumaan

Mun lauluni loppu hyvin

Oli, auttaos yhtenä heilumaan

Mun lauluni latva ja tyvi

Runon hyvän jos mistä sen katkaisee

Niin runo on sentään runo

Näin ystävä aina sä yhdeks puuks
Ne sielusi säihkeet puno!

Me laulamme kehdosta hautahan

Kuink’ kauvan, tiedä me emme

Paras aina ois sointunsa sommittaa

Kuin oisi se viimeisemme

Tulkaa kotiin

1.Kaikki te kiertävät tunteet ja tuskat,
tulkaa kotiin,
myöskin sa saartava kauneuden kaipuu!
Ettekö nää, miten valkeus vaipuu,
varjot pitenee, elämä lyhenee,
kuoleman jalka vain kulkea jaksaa?

2.Kaikk' elon etsijät, eksynehetkin,
tulkaa kotiin!
Kohta jo korpien komerot tummuu,
aurinko sammuu, pimeys peittää maan,
portit suljetaan, eivätkä aukene
enää koskaan.

3.Kaikki te ystävät harvat ja hyvät,
tulkaa kotiin
kuin valot Luojaansa suuret ja pienet!
Kotiinsa kulkevat ihmiset karjat: ilot, muistot enenee,
toivot vähenee,
kohta ei erota toistaan toinen.

Maailma on kaunis

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä

Ja katsella hiljaisen haavan värinöitä

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis …

On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta vaistota viesti suuremmasta

Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis …

Väliaikainen

1.Elo ihmisen huolineen, ja murheineen,

se on vain väliaikainen.

Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen,

se on vain väliaikainen.

Tämä elomme riemu ja rikkaus,

sekä rinnassa riehuva rakkaus

ja pettymys – tuo totta tosiaan –

väliaikaista kaikki on vaan! (2x)

2. Tuoksu se viehkeinkin kauneimman kukkasen

se on vain väliaikainen.

Aika kultaisen, heljimmän nuoruuden

se on vain väliaikainen.

Sinun tyttösi hempeä kauneus

sekä huulien purppurapunerrus

ja hymynsä tuo – totta tosiaan –

väliaikaista kaikki on vaan!

3. Hurma viinin, mi mieltäsi nostattaa,

se on vain väliaikainen.

Ja se heili, joka helyt meillä ostattaa,

se on myös väliaikainen.

Tämä elomme riemu ja rikkaus..

Itkevä huilu

1.Tein minä pajusta hilpeän huilun,
mut' en ääntä mä siihen saanut;
aattelin: ei ole onneni haltia
soittajan lahjoja mulle jaannut,
soi, soiseli, lahjojaan jaannut,
kaikille huilua näytin.

2.Näin minä hyttysen:"Hyttynen kuule,
puhalla huiluuni sielu ja henki!"
"Aurinko paistaa, ei ole aikaa!"
hyrisi hyttynen, hämärän renki,
soi, soiseli hämärän renki,
ja huiluni päivässä kiilsi.

3.Kuljin mä maailman markkinateitä,
säveltä kysyin tuolta ja sieltä.
Päätä ne puisti ja sormin ne haastoi
eikä ne tainneet kysyjän kieltä,
soi, soiseli kysyjän kieltä,
ja huiluni rumaksi ruostui.

4.Silloin ma ilmoille itkuni päästin,
kelmeät kasvoni pimeään peitin,
aattelin: nyt minä kuolla tahdon;
huonon huiluni maahan heitin,
soi, soiseli maahan heitin,
ja silloin helisi huilu.

5.Humisevan huiluni huulille nostin,
sormet ne sousi ja säveltä toisti,
suru suli, vilisi virsien tulva,
ihana aurinko sieluuni loisti,
soi, soiseli sieluuni loisti,
ja huiluni ilosta itki.

Elegia

1.Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.

2.Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.

3.Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.

4.Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.

5.Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.

6.Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?

7.Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel: lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.

Nocturne

1.Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.

2.En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

3.Sulle laulan, neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

4.En ma enää aja virvatulta,
ompa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri,
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri,
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie. (2x)

Kulkurin iltatähti

1.Ei kotini ovi ees narahtanut,
poika kun maailmalle lähti.
Synkkänä poikaa se tuijotti vain
yksi vain kirkasti taivallustani: