Hämmentävä hiljaisuus

Hiljainen viikko hämmentää. Ainakin kirkkonäkökulmasta viikko on kaikkea muuta kuin hiljainen. Ehkä ajatus viikon hiljaisuudesta liittyy siihen, miten viikon aikana ollaan kristinuskon sanoman ytimessä ja Pyhän kokemisessa. Pyhän edessä, Jumalan edessä voi todeta psalmirunoilijan sanoin: ”Jumalan edessä mieleni hiljenee”

Toisaalta hiljaisuus voi liittyä myös suurien tunteiden herättämään hämmennykseen. Palmusunnuntain kiihkeästä odotuksesta, innostuksesta ja ilosta siirrytään pettymykseen, petokseen, pelkoon ja ahdistukseen, kun kiirastorstaina käy ilmi, että ystävä on pettänyt. Yhteinen ateria vaihtuu epävarmuuteen tulevasta. Jeesuksen rukoillessa Getsemanessa ja ystävien nukkuessa. Pitkäperjantaina viha, kosto, kauhu ja suru näyttelevät suurta roolia, kun ihmiset saavat päästää kaiken pimeytensä esille.

Olen usein miettinyt, missä joukossa olisin seisonut. Olisinko ollut Jeesuksen ystäviä, ollut kauhuissani ja pelännyt vai osa heitä, jotka huutavat: ”Ristiinnaulitse, meillä ei ole kuningasta” On helppo syyttää jotain toista ja etsiä syyllistä ulkopuolelta, kun itsellä on asiat huonosti.

Tai ehkäpä hiljaisen viikon hiljaisuus liittyy hetkeen, kun kaikki on päättynyt ja kaikki havahtuvat vihan vimmasta. Ehkä hiljaisuudessa on mukana häpeää siitä, mihin kaikkeen onkaan lähtenyt mukaan.

Pääsiäisaamun tapahtumat, tyhjä hauta ja Jumala, joka on kaikkea ihmisessä olevaa pimeyttä ja jopa kuolemaakin suurempi hiljentävät ja jopa mykistävät. Lopulta tunne, joka tyhjän haudan edessä nousee, on ehkä epäusko, ilo, riemu ja rakkaus. Suuria tunteita nekin, jotka suuruudessaan myös hiljentävät.

Hiljaisen viikon hiljaisuus ei ole tyhjää, vaan täynnä suuria tunteita ja tapahtumia.

Siunattua pääsiäisaikaa!

Hanna Rikkanen