Katoavat ja katoamattomat aarteet

Luukas 12:13-21

Luukkaan evankeliumi kutsuu meitä pohtimaan ihmisen suhdetta maalliseen rikkauteen. 

Niin, miten meidän tulisi suhtautua maallisen rikkauteen ja sen vaaroihin? Kuulostaa hieman erikoiselta aiheelta, mutta evankeliumeissa Jeesus puhui aineellisten asioiden ja ihmisen suhteesta enemmän, kuin esimerkiksi vaikkapa rukouksesta. Maallinen rikkaus ja varallisuus on Vanhan testamentin kirjoituksissa tärkeä aihe, josta Jeesus halusi puhua usein. Aihe oli tärkeä myös Jeesuksen aikana, eikä sen merkitys oli millään tavoin vähäisempi meidänkään aikana. Miksi vuoksi? Koska Jeesuksen asenne oli, että kaikki aineellinen on Jumalan omaisuutta. Psalmin 24:1 mukaan ”Herran on kaikki maa ja kaikki mitä siinä on”.

Siirrymme aiheeseen nimeltä mainitsemattoman miehen ja hänen pyyntönsä kautta, jonka hän osoitti Jeesukselle. Miehen pyyntö liittyi meillekin niin tuttuun tilanteeseen, kuin perinnön jakoon. Ne kuulijat, jotka ovat olleet osakkaana kuolinpesän jakamisessa, tietävät kokemuksesta kuinka kivulias asia se voi pahimmillaan olla. Tavanomaisesta ja vähäisestäkin omaisuudesta voi tulla helposti niin kipeä asia, että veljien tai sisarusten välit voivat rikkoutua vuosikausiksi, tai jopa koko eliniän ajaksi.

Veljesten välit olivat rikkoontuneet tässäkin tapauksessa. Miehen vanhempi veli ei ollut suostunut jakamaan perintöä, ja välit olivat menneet poikki niin pahasti, että hän pyysi Jeesukselta apua. Veljien isä oli jättänyt perinnöksi maatilan ja ajan lakien mukaan sitä ei voitu jakaa ilman vanhimman pojan suostumusta. Kertomuksessa nuorempi veli pyytää ja suorastaan käskee Jeesusta painostamaan vanhempaa veljeä suostumaan perintömaan jakamiseen. Hänen pyynnössään on kyse myös oikeuden toteutumisesta.

Ehkäpä juuri tästä syystä mies tuli Jeesuksen luo. Jeesushan oli hyvin tietoinen yhteiskunnan sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä, sillä hän asettui aina heikomman puolelle, kohtasi yhteiskunnan vähemmistön, syrjäytyneet ja paransi kaikki sairaat. Toiminnallaan Jeesus palautti ihmisille oikeuden kuulua osaksi yhteisöä, jonka he olivat menettäneet esimerkiksi sairauden tai elämäntapansa vuoksi. Ehkä miehen tavoitteena oli, että Jeesuksen antaman käskyn voimasta veli muuttaisi mielensä, eikä käyttäisi oikeuttaan olla jakamatta maatilaa ja vastaavasti hänen oma oikeutensa isän perintöön toteutuisi.

Mutta tässä tilanteessa mies oli jo määritellyt mitä oikeudenmukaisuus on ja mitä se tarkoittaa hänen kohdallaan. Hän pyysi Jeesusta vahvistamaan omatekoisen käsityksensä oikeudesta ja että Jeesus ryhtyisi hänen asiamiehekseen. Mitä Jeesus vastasi? Hän vastasi kysymällä: ”Onko minut pantu teidän tuomariksenne tai jakomieheksenne?” Jeesus halusi aina parantaa ihmistenväliset suhteet, jotta he pystyisivät käsittelemään ne asiat, jotka olivat riidan aiheena. Jeesus siis kieltäytyy pyynnöstä, sillä hänellä oli aivan toisenlaiset tavoitteet toiminnassaan.

Tämän jälkeen Jeesus varoittaa ahneuden, eli kiihkeästä omaisuuden itselleen haluamisen vaaroista ja kertoo vertauksen rikkaasta miehestä. Oletko muuten pannut merkille, että omaisuuteen ja rahaan liittyy merkillinen ominaisuus? Omaisuutta ja rahaa ei koskaan ole tarpeeksi. Meitä seuraa jatkuvasti pelko siitä, että jonakin päivänä sitä ei olekaan riittävästi. Tämä sisäinen epävarmuus on sitkeä matkakumppanimme. Juuri tämä tulee esiin myös Jeesuksen vertauksessa.

Vertauksen mies oli siis rikas jo entuudestaan. Nyt hän saa ylimääräistä hyvää suuren sadon kautta. Mies ajatteli, että nyt hyvä elämä vasta alkaa, kun ylimäärinen hyvä tulee aiemman rikkauden päälle. Pelko siitä, että rahat eräänä päivänä loppuisivat, siirtyi kauemmas. Niin kauas, että hän sanoi itselleen. ”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä.” Mutta eihän tässä ole mitään väärää? Elämästä nauttiminen on sallittua. Onhan Jumala luonut kaiken ja antanut koko luomakunnan ihmisen käytettäväksi ja varjeltavaksi.  

On siis mietittävä vertausta vielä lisää. Mies oli siis jo rikas entuudestaan. Sitten hänen maansa tuottaa ennätyssadon, eikä hän huomannut, että se oli Jumalan lahja, eikä hänen oman työnsä tulosta. Hän piti sitä omana satonaan. Hän ei mainitse mitään palvelijoistaan, jotka tekivät raskaan päivätyön sadon eteen. Hän ajattelee vain; minun satoani, minun viljaani, minun omaisuuttani ja minun sieluni. Kirkkoisä Augustinus sanoo tästä vertauksen rikkaasta miehestä, että ”Hän ei ymmärtänyt, että köyhien vatsat olisivat olleet paljon turvallisimpia varastoja, kuin hänen aittansa”.

Vertauksen miehellä ei ollut edes ystäviä, joiden kanssa olisi voinut jakaa ajatuksensa ja suunnitelmansa. Rikkaus oli tehnyt hänestä etäisen, eikä hän kaivannut lähelleen muita ihmisiä.

On kuitenkin huomioitava, että vertauksen mies oli rehellinen ihminen. Hän oli ahkera ja tuloshakuinen maanviljelijä. Hän ei käyttänyt epärehellisiä keinoja rikkautensa hankkimiseen. Ei keinotellut viljan hinnalla, eikä suurempien vilja-aittojen rakentamisessa ollut mitään väärää. Päinvastoin, tämä osoitti hänen olevan taidokas yrittäjä, joka pitää rehellisin keinoin saamastaan omaisuudesta hyvää huolta tekemällä tulevaisuuden suunnitelmia ja investointeja omaisuuden säilyttämiseksi.

Miehen kohtalokas erehdys oli, että hän ajatteli sielunsa saavan tyydytyksen aineellisesta rikkaudesta. Augustinus sanoi levosta, että ”minun sieluni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa, Jumala.” Rikas mies puolestaan ajatteli niin, että minun sieluni on levoton, kunnes minulla on kylliksi ruokaa ja juomaa. Tämän vuoksi Jeesus kutsuu miestä hulluksi. Hän suunnitteli tulevaisuutensa vain itsekkäästi, huolehtien vain itsestään. Hän ajatteli omaisuuden kuuluvan vain hänelle ja oli unohtanut Jumalan ja köyhien auttamisen. Hän ei tajunnut, että hänen varallisuutensa olikin Jumalan omaisuutta samalla tavoin, kuin on hänen sielunsa.

Jumalan ilmoittama aikamäärä ”tänä yönä” on järkyttävä vastakohta miehen itsensä suunnittelemille monille vuosille. Jumala, elämän antaja vaatii sielun takaisin. Vain itseään ajatteleva ihminen on tämänpuoleinen ja hullu ihminen. Vain sellainen on oikea, järkevä ihminen, jolla on aarre Jumalan luona. Hänellä on iankaikkinen elämä ja loputtomat vilja-aitat.

Nyt palaan takaisin evankeliumin mieheen, joka pyysi Jeesusta perinnönjakajaksi. Hän tahtoi saada osansa perinnöstä, vaikka se tulisi tarkoittamaan lopullista välirikkoa hänen veljensä kanssa. Vertauksen kuultuaan hän joutuu nyt miettimään taloudellisen oikeudenmukaisuuden ongelmaa uudesta näkökulmasta. Jeesus asettaa hänen pohtimaan, kuka kaiken tosiasiassa omistaa. Evankeliumissa ajatus kulkee tähän tapaan.

Olipa perintö minun tai veljeni hallussa, meidän molempien täytyy ymmärtää, että se kuuluu kokonaan Jumalalle. Olemme molemmat vastuussa Jumalalle aineellisesta omaisuudestamme ja siitä, miten käytämme elämämme päivät. Rikkautemme ja elämämme on lainaa, ja saatamme molemmat tuhota itsemme, jollemme hillitse luontaista ahneuttamme.

Jeesus sanoo tälle miehelle epäsuorasti, entä jos voitat perintöriidan – mitä sitten? Katso maallisen elämäsi rajan taakse. Kenelle perintösi sitten joutuu? Se joutuu toiselle, joka ei ole siitä vaivaa nähnyt ja sinä jäät ilman taivaallista perintöä. Näin käy sen, joka kerää rikkautta vain itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.

Hyvä lukija. Vertaus on meille väkevä opetus ahneuden vaarasta, eli kiihkeästä omaisuuden itselleen haluamisesta.

Vertauksen opetuksen äärellä on kysyttävä, miten me saamme osamme tuosta taivaallisesta perinnöstä, aarteesta, joka on Jumalan luona? Me saamme sen perintönä, lahjaksi Kristuksen tähden. Paavalin mukaan Kristukseen uskovat ovat Jumalan lapsia. Ja jos me kerran olemme lapsia, olemme myös perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa ja pääsemme osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän. Tämä on vertauksen sinetti ja samalla vapautus kaikesta epäilystä, mikä liittyy taivaallisen aarteen omistamiseen.

Kari Eskelinen