AJASTA AIKAAN 

- Elisabet Vähäsöyrinki

 

Ovat ajat muuttuneet. Jos 80-luvulla perhekerho alkoi yhdeksältä, perheet nököttivät viimeistään kymmentä vaille odottamassa hartauden alkua. Nyt yhdeksältä kiskotaan kurahousuja kirkon eteisessä ja viisi yli aloitellaan, kun viimeiset kapuavat kirkon mäkeä. Tämän tiesi kertoa vanhempi lastenohjaajakollegani. Itse istuin 80-luvalla kuralätäkössä.

Isäni ei pitkän uransa aikana myöhästynyt töistä kertaakaan. Muistan, miten isi höntysi töihin. Hirveä kiire – enää kaksi tuntia aikaa!Kun juna lähti Salon asemalta klo 14.42, isovanhempani olivat klo 14.00 asemalla odottamassa, sillä eihän lähtöä jätetä viime tinkaan!Pappispraktikumissa ohjeistettiin, että mitä hyvänsä kirkossa tasalta tapahtuikaan, pappi on viimeistään viittä vaille puoli kirkossa. Ja sekin on tipalla. Ihmettelin, mitä pappi tekee 35 minuuttia tyhjässä sakastissa.

Luulen että ennen ehtiminen on liittynyt siihen, että asioiden ympärillä on ollut aikaa. Jokaista minuuttia ei ole tarvinnut hyödyntää johonkin. Eikä multitaksaamista oltu keksitty. Tärkeintä oli tunnollisuus. Tehokkuus liitettiin lähinnä moottorikäyttöisiin koneisiin.

Minusta ja kanttorikollegasta tuli eläviä legendoja uramme alkutaipaleella, kun jätimme saapumatta jouluaamun jumalanpalvelukseen. Köröttelin kirkolle, kun ihmettelin vastaan tulevaa liikennevirtaa. Mieleen hiipi jäätävä epäilys. Se oli totta. Olimme kanttorin kanssa ajoissa, mutta eri ajassa kuin muu seurakuntaväki! Olimme tulossa kahdeksaksi, kun Kirkonseudussa luki, että hartaus alkaa seitsemältä. Nurinkurisesti juuri se jouluaamun jumalanpalvelus muistetaan vieläkin! Se, joka jäi väliin.

Kirkkovuosi eletään ajassa. On paaston aika ja juhla-aika. Aika ajoin värit vaihdetaan. Eräs ystäväni tuli meillä käymään erään tammikuun lopussa ja totesi: ”Miten ihanaa! Teillä vietetään hidasta joulua!” Olivat koristeet jääneet. Toisaalta jouluinen valokranssi voi hyvin roikkua ikkunalla ympäri vuoden, virpomavitsat eivät lakaistu ja periaatteessa vapussa ja pääsiäisessä on aika sama värimaailma. Niin, että ainakin meidän keittiössä voivat erilaiset vuoden juhlat olla läsnä yhdenaikaisesti.

Tunnustan: minulla on afrikkalainen ajantaju ja olen elämäntapaintiaani. Teen valmistelut etukäteen, mutta parhaat ideat putkahtavat vasta tositoimissa. Niinpä suntiomme ei saata tietää vielä puoltakaan tuntia ennen jumalanpalvelusta, kerääkö hän messussa kenties kolehdin vai näytteleekö puuta, johon Sakkeus kiipeää. Luovuudeksikin on joku kutsunut. Mutta hulluksi se tekee osan ihmisistä. Sen osan kanssa koitan olla hyvissä ajoin ja varovainen.

Ihmettelen, kun ihmiset kysyvät, mitä teen illalla tai viikonloppuna. Eihän tuota voi tietää, kun olen pappi enkä profeetta!

Edelleen ihmettelen, mitä teen sen 35 minuuttia sakastissa? Seurakunnan kannalta olen yhtä ajoissa, saavuinpa viittätoista vaille tai tuntia etukäteen. Toisaalta on hyvä, että asioille on aikaa. Ei tarvitse pakonomaisesti pinkoa, mutta saa rauhassa ehtiä, laskeutua hetkeen.

Ennen kuin täytin kolmekymmentä, tein kolme kuukautta kuolemaa. Täytän tänään 43. En edes muistanut koko hommaa aamulla ja ihan hätkähdin, kun puhelin alkoi pauhata. Mutta eilen illalla koin sen taas – kolme tuntia kuolemaa. Kuolemaan käyttämäni aika on siis vuosien saatossa lyhentynyt! Tämä viitanne siihen, että kun sitten tosissani lähden, se on kolme sekuntia ja – FOOM!

Tuli sellainen katoavaisuuden tunne. ”Mä oon seuraavaksi viiskymmentä! Tää on nyt taputeltu tää mun elämä! Heippa ja kiitos kaikesta!” messusin poikaystävälleni. Menen tarkistamaan peilistä, kuinka rupsahtanut olen. Huojennun. Olen hirveän kaunis. Tosin näköni on hämärtynyt.

Tärkein on se tunne, ei fyysinen prosessi. Katoavaisuuden tunne. Mietin, kauanko olen kaunis. Sitten mietin, mitä seurakuntanuoret näkevät, kun katsovat naamaani. No en mieti. Enää.

Katoavaisuuden kokemuksessa ei ole entisenlaista kauhua, ei liioin katkeruutta, paljon ainakaan. Siinä on ripaus kauneutta ja kovasti haikeutta ja aavistus nyt käsillä olevan arvosta.

Kun lapset ovat viikonlopun isällään, saan vihdoin omaa aikaa. Hengähdän, hiihdän, pyörähdän toimituksissa ja katson illalla elokuvan. Keskustelemme ystävän kanssa kenenkään keskeyttämättä. Kun olen päässyt sunnuntai-iltapäivän kahvihetkeen, on päivän polttamat, politiikka, korona ja viikon vaiheet purkitettu. Laskeutuu hiljaisuus.

Niin, mitäs tässä sitten tekisi? Tämä on se kohta, jossa ostaisin moottoripyörän, ellei kohta kotia täyttäisi tuttu tohina. Tätä minä kaipaan! Omaa karusellia, sitä että koko aika tietää, mitä seuraavaksi pitää tehdä; laittaa ruoka, pyyhkiä pöytä. Että minua tarvitaan ja on oma paikka. Ennen ajattelin, että ei tollanen voi riittää elämän tarkoitukseksi. Nyt ajattelen, ettei tärkeämpää olekaan. Näen kuvani iltapuurokattilan kannesta ja tiedän, että toteutan taas kutsumustani, arkista pyhää.

 

Herra, Sinä olet meidän turvamme

polvesta polveen.

Jo ennen kuin vuoret syntyivät,

ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, Sinä olit.

Jumala, ajasta aikaan Sinä olet.

Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot:

”Palatkaa tomuun, Aadamin lapset.”

Tuhat vuotta on Sinulle kuin yksi päivä,

kuin eilinen päivä, mailleen mennyt,

kuin öinen vartiohetki.

Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,

joka vielä aamulla viheriöi

mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.

Opeta meille, miten lyhyt on aikamme,

että saisimme viisaan sydämen.

Psalmi 90:1-6,12