Einsteinien mutsina

Opin lukemaan nelivuotiaana vähän kuin varkain ja siitä pitäen luin kaiken, minkä käsiini sain sukupuolitautitiedotteista helluntaiherätyksen lentolehtisiin. Maailmankuva laajeni. Viisivuotiaasta lähtien olen kirjoittanut tarinoita olemassa olevien kirjojen kansiin, isin tiliotteisiin ja tapettiin. Ensimmäinen kirjoitukseni oli kertomus Jeesuksen syntymästä omin sanoin kerrottuna.

Se ei periytynyt. Kun tätä kirjoitan, kaksi poikaani levittävät lastenkirjoja lattialle autotieksi. Joukkoon on joutunut äidin Raamattu, joka laitetaan tien jatkeeksi. ”Joo, tätä Raamattua pidemmälle mä en aja,” lastenhuoneessa julistetaan. Kuulostaa teologisesti niin oikealta, etten keskeytä leikkiä pyhän kirjan väärinkäyttönä. (Siksikään, että saan kirjoitettua tämän nyt rauhassa loppuun.)

Kun pieni ekaluokkalaisemme aloitti tänä syksynä opinpolkunsa, en voinut – hitsi vieköön – kehua, että hän osaa lukea, laskea ja soittaa klarinettia. ”Äiti, onko tämä ”Tee”?” ”Äiti, mikä kirjain tää on?” ”Äiti, mä en enää muista, miten vitonen kirjoitetaan.”

Kuopuksenkin kohdalla jaksan silti yhä yrittää. ”Hei, minähän voin opettaa sulle kirjaimet!”

”Hei äiti, ei taavii,” kuuluu vastaus. ”Äiti kato, tästä menee tää junasilta tien yli!” Raamattu on löytänyt uutta käyttöä. ”Ja nyt tää auto tulee täältä – prrrruuum, prrrruuum – ja juna menee sillalta – kilikoli, kilikoli.” ”Eiku, mä keksin! Se on hissi! Se on hissi,” ekaluokkalainen visioi: ”Se nostaa tän junan tän autotien yli. Siinä on lentomoodi!” Olen käyttänyt tuota Raamattua vuosia, enkä tiennyt, että siinä on lentomoodi! Hyvä kuitenkin, että on tullut noita lastenkirjoja hankittua! Ilman niitä ei olisi tätäkään junarataa.

Toisaalta eihän minustakaan tullut kuin puskaseurakunnan pastori. Vaatimaton, mutta onnellinen. Opin pienenä paljon, mutta siihen se sitten jäi. Kerron vieläkin samaa stooria, josta urani aloitin, vähintään kerran vuodessa.

Kuusivuotiaana aloitin eskarissa ekat saarnat pienessä lukukomerossa. Taivaasta ja helvetistä puhuttiin. Komero on vaihtunut saarnapönttöön, mutta joka kesä riparin kristityn vaelluksella ohjaan kakarat edelleen komeroon pohtimaan Jeesuksen uhrin suuruutta.

Moni asia alkoi varhain niin omalla kuin monen muunkin kohdalla. Ateistiystäväni katsoi jo eskarin komerossa minua epäuskoisena. Katse ei ole muuttunut, mutta ystävyys on säilynyt.

Meillä on ihan tavalliset pojat. Niillä on lippalakit päässä, naamassa hiekkaa ja niistä lähtee kauhea hurina ja pörinä. Kaikki niiden ympärillä liikkuu nopeasti pyörillä tai lentäen. Toinen on loputtoman kiinnostunut sähkölaitteista. Purkaa kaiken, minkä käsiinsä saa, joskus kokoaakin. Hän aikoo sähkö- ja rakennusalalle ja ihmettelee, miksi sähkömiehen pitää osata lukea.

Kun ostin koottavan hyllyn, koitin piilotella laatikkoa, jossa hylly oli pojilta niin kauan, että olen henkisesti valmis hökötyksen kokoamiseen (eli kauan). Kun tulin suihkusta, seisoi hylly valmiina kylppärin oven edessä. (Olin siis aika kauan suihkussa!) Miten te sen teitte?! ”Ihan helposti, äiti. Äiti, hei tässähän on kuva!” Hyllyä purettiin ja rakennettiin vielä viitisen kertaa ja sen jälkeen se on seissyt paikallaan.

Niin, että kehumiseksi tääkin kirjoitus sitten kuitenkin meni. Aina vanhemmat on tällaisia. Varsinkin mutsit, einsteinien mutseja.

- Elisabet Vähäsöyrinki

 

Lapsen rukous:

Kiitos Isä taivaan,

uuden päivän saan,

kiitos puhurista,

tuulen riehakkaan.

Kiitos auringosta,

leikistä ja työstä,

kiitos, Isä taivaan,

päivästä ja yöstä.